Cape Reinga

.
Työt Bliss Stickin kajakkitehtaalla alkavat maanantaina 12.10., joten puolitoista viikkoa jää aikaa turisteeraukselle ympäri pohjoissaarta. Siispä nokka kohti pohjoista ja päämääräksi Cape Reinga – koko Uuden-Seelannin pohjoisin kolkka.

Matkaa Aucklandista Cape Reingaan kertyy reilut 300 km. Mutkaisella maantiellä nopeus on 60-80 km/h, eikä muita autoilijoita näy kuin harvakseltaan – nekin kaikki saksalaisia backpackereita, joita ajaa vuokra-autoillaan joka paikassa. Ensimmäinen pysähdys on paikka nimeltä Waipoua Forest. Sademetsän suurimman puun ympärysmitta on 13 metriä. Niin pieni puu on nopeasti kierretty, ja ehdin ennen yötä jatkaa paikkaan nimeltä Oponini. Juuri sisustettu monitoimiautoni on nyt tulikokeessaan, ja ensimmäisen illallisen aikana ratkaisu osoittautuu varsin toimivaksi.

Seuraavana päivänä on tarkoitus ajaa aina Cape Reingaan saakka. Reittivaihtoehtoja on kaksi: tavallinen tie tai ”Ninety mile beach” eli toista sataa kilometriä hiekkarantaa. Turistineuvonnassa kerrotaan, että vuorovesi on juuri laskemassa ja että hiekkarannalla voi todellakin ajaa. Kartassani Ninety mile beach on kyllä merkitty vain nelivetoautoille kelvolliseksi reitiksi, mutta luotan turisti-infon tädin sanoihin. Ei olisi pitänyt.

Saapuessani rannalle näen muutaman auton ajavan rannalla, ohjekylttejä ajamista varten sekä sadan kilometrin nopeusrajoituskyltin. Kaikki näyttää lupaavalta, joten aurinkolasit silmille ja kaasu pohjaan. Seuraan muiden autojen hiekkaan jättämiä jälkiä, kunnes puolen kilometrin päästä auto alkaa luikerrella omituisesti. Muutamassa sekunnissa olen jumissa hiekassa. Kymmenisen minuuttia koitan kaivaa hiekkaa käsillä ja peruuttaa autoa pois, mutta turhaan. Siispä jätän auton yksin hiekkarannalle ja alan juosta takaisin kohti viimeistä kylää. En ehdi juosta kuin pari minuuttia, kun kaksi rosvopäällikön näköistä alkuasukasta kaahaa paikalle neliveto Land Cruisereillaan. Heidän ystävällisellä avustuksellaan olen viidessä minuutissa takaisin päällystetiellä. Ovat kuulemma ”pari kertaa ennenkin” vinssanneet turistien autoja rantahiekasta.


Joku saattaisi tässä vaiheessa kertomusta kysyä että ”Opitko mitään?” Saatoinpa hieman oppiakin. Ainakin sen että minulla taisi käydä tuuri. Ninety mile beach on toista sataa kilometriä pitkä, takasin kunnolliselle tielle pääsee 20-40 km välein ja puhelin ei rannalla tietenkään toimi. Onneksi olin ehtinyt ajaa vain puoli kilometriä. Toinen asia minkä opin: ”Vaikka mitä tapahtuisi, muista aina kamera!” Tämähän on kaikkien koskimelonnan (hengen)pelastustilanteiden sääntö nro 1, mutta pätee myös muussa matkailusähläyksessä. Tällä kertaa en touhottaessani ehtinyt kuvata hiekkaan uponnutta autoa, mutta hinaajieni suureksi huvitukseksi ehdin kuitenkin kaivaa kameran esiin heti hinauksen päätyttyä.

Edellä kuvailtu pikku sattumus ei lopultakaan vienyt kovin pitkää aikaa, ja illaksi ehdin vielä Cape Reingaan. Paikka on kieltämättä vaikuttavan näköinen, kun Tyynenmeren ja Tasmanianmeren aallot kohtaavat. Muutaman kilometrin päästä niemen kärjestä löydän idyllisen leiripaikan nimeltä Taputaputa Bay. Seuraavana aamuna on pakko käydä parin tunnin aamulenkillä rantajyrkänteillä ihastelemassa maisemia. Muutama kuvakin on tässä näkyvillä, mutta (ainakaan minun ottamani) valokuvat eivät tee oikeutta näkymille paikan päällä.

...............Cape Reinga


...............Taputaputa Bay


...............Maisemia aamulenkiltä


Seuraavaksi on vuorossa pari päivää Aucklandin seudulla, sitten pari päivää Rotoruan ympäristössä (jos vaikka lainakajakilla kävisi jo vähän melomassakin...) ja viikon päästä kajakkitehtaalle liukuhihnan ääreen. Tsemppiä kotimaahan!

Ei kommentteja: